Life isn't about waiting for the storm to pass, it's about learning to dance in the rain

Nyt on vaihtovuosi puolivälissä, viis kuukautta takana ja viis kuukautta eessapäin. Mihin tää aika oikein meni? Mut toisaalta musta tuntuu jo siltä niinku oisin ollu täällä jo pitkäkin aikaa ku on muodostunu rutiinit ja elämä täällä on normaalia. En ois ikinä uskonu mitä kaikkea voi mahtua viiteen kuukauteen,oon kokenu varmaan mun elämäni rankimmat ja parhaat hetket täällä Meksikon auringon alla, joten mennäänpä vähä ajassa taaksepäin ja pintaa syvemmälle.

Kun saavuttiin olin innostunut kun kaikki oli uutta eikä ollut minkäänlaista ideaa mitä tästä vuodesta on tulossa. Muistan tosi tarkkaa kaikki ku lennettii minilenskarilla Tapachulaan ja lentsikasta näky vaa vihreetä sademetsää (btw sain just kuulla et niissä sademetsissä on jaguaareja, kui siistiä :D ) ja muistan ku sanoin Larukselle et apua tuollaha on kylmää, pittää ostaa joku takki mutta mitä olikaa vastassa, järkyttävä kuumuus ja kosteus, en tuu koskaa unohtaa sitä hetkeä ku astuin ulos lentsikasta ja sillä samalla sekunnilla mun kroppa oli jo hiesta märkä. Muutenki ne ensimmäiset päivät muistan tosi tarkkaan: ku näin mun perheen ekaa kertaa, ku näin mun kodin, ku eka kerran astelin koulun porteista sisään ja KAIKKI tuijjotti. Muistan ekan koulupäivän aamuna aatelleeni, et jos selviän tästä, selviän iha mistä vaa ku mua jännitti iha sikana. Koulu alko hyvin, tietenki sai paljon huomioita, feisbuukissa kaveripyyntöjä oli päivittäin parikymmentä, kaikki kyseli paljon ja olin hyvässä asemassa ku pystyin jo kommunikoimaan espanjaks, missää vaiheessa en puhunu siis kellekkää paikalliselle englantia. Heti samalla viikolla ku saavuin, mentiin neljän päivän rantalomalle perheen kanssa ja sain hetkellisen rusketuksen.

Koulu oli ensimmäiset kuukaudet paras asia mun elämässä, mulla oli aina iha sika hauskaa ku koulu oli semmosta rentoa, lähinnä jutustelua ja hauskanpitoa. Samaan aikaan mun päässä oli tosi sekavat fiilikset, oli paljon pettymyksiä, mun oli hirvee hankala sopeutua tän maan tapoihin ja itkin paljon. Elämä oli yhtä vuoristorataa, välillä rakastin tätä maata mut seuraavana päivänä tuntu et Suomessa kaikki on nii paljon paremmin. Alussa tein monia virheita, halusin jatkaa jatkaa suomalaista elämäntyyliäni (nähä paljo kavereita, paljon menossa jne), vertailin Suomea ja Meksikoa ja en nähny että minä olin ite se syypää sopeutumattomuuteni. Muistan ekan kerran ku itkin täällä: kysyin mun host-äitiltä lupaa että voinko mennä kavereitten kaa ajelulle ja sain jyrkän kieltävän vastauksen ja sit kysyin et saanko mennä Laruksen kotii ja sain toisen kieltävän vastausken, nyt ymmärärrän miks en saanu lupaa, sillon en vielä tajunnu. Musta tuntu etten voinu tehä mitää, kyyneleet alko valumaan ja mun host-äiti sano, Saana tää on se kulttuurishokki, iha rauhassa. Mulla oli tuuria et mun perhe on enemmän ku kokenu vaihtareitten kaa ja tän perheen kaikki lapset on käyny vaihossa nii mua on aina ymmärretty ja autettu.

Samaan aikaan koko ajan opin enemmä espanjaa, lähennyin kavereitten kaa, koin Meksikon itsenäisyyspäivän, kävin tanssitunneilla ja pilateksessa, tutustuin paljon uusiin ihmisiin, nautin lämmöstä ja auringosta, kävin ranchoilla, rakastuin tähän luontoon, reissasin Tuxtlaan, San Cristobaliin ja intiaanikyliin, lensin häihin Mexico Cityyn, kiinnyin näihin ihmisiin täällä ja sain kokea lukemattomia "once in the lifetime"-kokemuksia.

Perheeseen sopeutuminenkaan ei ollu mikään helpoin, mua oli vastassa tiukemmat säännöt ku suomessa (turvallisuuden takia), en ollu tottunu oleen nuorin ja "ainut lapsi", vaikka onhan mulla 29-vuotias sisko kotona asustamassa mun kaa. Toki meillä on paljon ikäeroa ja eri kaverit mutta silti meillä synkkää ihan käsittämättön hyvin, tehään juttuja yhessä vapaa-ajallaki ja välilllä aina  nauretaan nii paljon, et mahaan sattuu. Musta on aivan ihanaa jakaa huone sen kaa ja vihdoinki mulla on isosisko. Yllätykseksi mulle tuli myös, että täällä työskennellää aamulla, tulla välillä kotii syömää, nukutaa hetki ja palataan töihin, joten välillä tunsin itteni yksinäiseks. Loppujen lopuks olin jo vaihtaa perhettä, juttelin AFSn psykologin kaa sekä paikallisten vapaaehtosten kaa ja vihdoin ja viimein ne sai mut tajuamaa et ongelma ei oo missää vaiheessa ollu perhe vaan muuttamalla mun asennetta ja ajattelutapaa mulla on maholisuus sopeutua ja niinhän mää sopeuduinki. Ja oon niiiiiiiiin onnellinen, etten sillon vaihtanu perhettä, koska nyt rakastan sitä ihan käsittömättömästi ja juuri perheen takia oon tällä hetkellä niin onnellinen.

Paras viikonloppu tähän mennessä on ehottomasti ollu se ku oltii mun host-äitin kaa kahestaa kotona ku mun host-isä ja Ana oli reissussa. Se oli varmaa jollai tavalla yks tän vuoden käännekohdista. En ees muista tehtiinkö mitää erityistä, mut juteltii ihan sikana kaikesta maan ja taivaanvälillä ja lähennyttiin valtavasti. Nykyään mun lempihetki päivässä onkin se ku tullaan mun host-äitin kaa koulun jälkee kotia, laitetaan yhessä ruoka ja yleensä syyän kahestaan ja jutellaan, nauretaan ja joka kerta lähennytää vähän lisää.

Sitten Suomeen sato lumi ja alko olee välillä kovaki ikävä koti Suomeen.  Musta alko tuntuu et on hankala löytää semmosia omantyylisiä ihmisiä koulusta (joka on vähä ollu muillaki vaihtareilla ongelmana), alkoin kaipaamaan syvempiä ystävyyssuhteita ja mua ärsytti ku nää paikalliset nuoret ei tee koskaa mitää, on niitä jotka on viikonloput baareissa ja niitä jotka on vaa kotona, eikä viikolla oo tapana nähä juurikaa kavereita. Alko jouoluloma ja nautin joka hetkestä täysin siemauksin. Tuli joulu, joka meni vähän itku kurkussa mutta sen jälkeen on ollu pelkkää ylämäkeä oikeestaan. Vietin paljon aikaa perheen ja sukulaisten sekä tutustuin uusiin ihmisii, joista tuli mulle hirveen läheisiä.

Mulle oli aina sanottu että joulukuussa kaikki puhuu jo sujuvaa espanjaa ja tammikuussa se elämä alkaa alkaa oikeesti sujumaa ja heinäkuussa ei enää halutakkaan palata takas. Teinki sit uudenvuoden lupaksen että panostan ny kaverisuhteisiin sekä kouluun. Vaikken millään voinut uskoa mut niin siinä kävi, että tammikuusta lähtien tän tytön kasvoilla on näkyny paaaljon leveää hymyä :) Oon nähny ny enemmä kavereita ja oon tyytyväinen että voin nimetä riittävän määrän ihmisiä ystäviksi. Nyt voin myös rehellisesti sanoa, et tää on ollu mun elämäni paras päätös lähtä vaihtoon ja tää kokemus on muuttanu mua, mun maailmankuvaa ja arvomaailmaa paljon. Varmaan tärkein asia mitä oon oppinu tähän mennessä, on perheen kunnioitus. Se on iha käsittämätöntä kuinka paljon täällä kunnioitetaan vanhempia ja täysin syystäkin, se on jotakin mitä haluan tuoda mukanani Suomeen. Oon kasvanu iha valtavasti ihmisenä, oppinu pärjään ja ratkomaan ongelmia yksin, arvostaa iha yksinkertasia asioita, rauhottunu, ettei koko ajan tarvi olla jossain menossa, tajunnu kuinka onnekkaita joka ikinen suomalainen on ku meillä on yhteiskunnassa asiat hyvi, kaikilla on mahollisuus opiskella, kaikilla on katto pään päällä, on sosiaalitukia ja ulkona on turvallista liikkua. Nyt jo vähä pelottaa, et viien kuukauden päästä täältä on lähdettävä, mulle on sanottu et tästä eteenpäin aika menee ihan tosi nopiaa, iik. Mulla on mitä parhain perhe ja  rakastan meksikolaisten ihmisten ystävällisyyttä ja sosiaalisuutta, meksikolaista ruokaa, perhekeskeisyyttä, meksikolaisia perinteitä ja juhlia, suunnittelemattomuutta ja hetkessä elämistä. Tästä kaikesta voin vaan kiittää mun rakkaita vanhempia, et ne anto mulle tän mahollisuuden. Jos jotaki yhtää kiinnostaa lähtä vaihtoon nii minä kannustan täyestä sydämestäni, eikä tosiaankaa oo vielä liian myöhää lähtä! Pusuja Suomeen, ootte mulle tosi rakkaita <3

PS. Ois kiva saaha kommenttia mitä tykkäsitte tämmösestä vähä erilaisesta postauksesta :)